EVAKKOINSTITUUTTI // Seminaari

Evakkoinstituutin perustaminen!

Aika on kypsynyt Evakkoinstituutin ja pysyvän evakkonäyttelyn perustamiseen. Lue seminaarin puheenvuorot ja katso kuvat.

Etusivu / Seminaari / Instituutti / Kertomukset

PYSYVÄ EVAKKONÄYTTELY


Alustus	Martti Valkonen, valt. maisteri Evakkoinstituutti-seminaari ProKarelia

Tiedote	16.03.2004, julkaisuvapaa Tiedote MS-Word -muodossa

Lisätiedot	www.prokarelia.net/fi office@prokarelia.net Puh. 040 769 3821

Näinä päivinä on kulunut 60 vuotta talvisodan päättymisestä ja nykyisen suomalaispolven ensimmäisestä dramaattisesta pakolaisaallosta, lähes puolen miljoonan ihmisen äkillisestä pikavauhtia toteutetusta paosta Neuvostoliitolle pakkoluovutetuilta alueilta. Se oli nuoren itsenäisen Suomen kansan suurin yhteinen murhenäytelmä, traumaattinen kokemus, joka ei ole unohtunut alitajunnasta.

Aika on nyt kypsynyt kansallisen tragedian perinpohjaiseen tutkimiseen ja käsittelyyn. Tätä voidaan edistää perustamalla Evakkoinstituutti ja siihen olennaisena osana liittyvä pysyvä evakkonäyttely.

Evakkoinstituutti ja pysyvä evakkoon lähtöjen näyttely voi saada puhekielessä nopeasti muodon Evakkomuseo. Sen tarve on aivan ilmeinen. Ensimmäiseen pakolaisaaltoon talvisodan päättyessä joutui ottamaan osaa noin 420 000 henkeä yksistään Karjalasta. Heidän ohellaan Sallan alueen, Suomenlahden saarten, Kalastajasaarennon ja Hankoniemen asukkaat joutuivat luopumaan kodeistaan.

Toinen pakolaisaalto syntyi runsaat neljä vuotta myöhemmin syyskuussa 1944, jolloin aiempien alueiden lisäksi Petsamon ja Porkkalan väestön oli väistyttävä valloittajan tieltä.

Elleivät he olisi paenneet hyökkääjää, vaan pysyneet kodeissaan vanhalla kotiseudullaan, heidät olisi epäilemättä ajettu karkotukseen Siperiaan ja Keski-Aasian aroille, kuten Neuvostoliitossa oli tapana. Jo pakkosiirtojen aikana heistä olisi epäilemättä suuri osa menehtynyt, eikä elämä Siperian metsissä ja Aasian aroilla olisi jättänyt karjalaisista jäljelle kovinkaan suurta määrää. Se olisi merkinnyt Suomen tuhoa jatkosodassa, sillä ilman karjalaisia ihmisten loppuessa Suomi ei olisi jaksanut puolustautua ylivoimaista hyökkääjää vastaan.

Talvisodan rinnalla nämä kaksi jättiläismäistä pakolaisaaltoa ovat yhä suomalaisten suurin ja raskain yhteinen kansallinen kokemus, jonka muistoista osallisina yhä edelleen on joka viides suomalainen, noin miljoona henkeä. Niin monilla Suomen viisimiljoonaisesta kansasta on juurensa kokonaan tai osittain pakkoluovutetuilla alueilla.

Näiden miljoonan evakon ja heidän jälkeläisensä lisäksi kuuden vuosikymmenen takainen suomalaisten pakolaisaalto jätti jälkensä satoihin tuhansiin muihin suomalaisiin. Näitä ovat läntisen Suomen turvallisilla alueilla asuneiden ihmisten suuret joukot, jotka ottivat pakolaisia koteihinsa tai luovuttivat heille maitaan. Lyhyesti sanottuna valtaosa suomalaisista oli mukana siirtoväen tragediassa joko itse pakolaisina tai heidän vastaanottajinaan ja auttajinaan tai sodassa omaa maata puolustamassa. Evakot olivat ja ovat koko kansan asia, niin suomen-, saamen- kuin ruotsinkielisten, koska kaikki kieliryhmät joutuivat jättämään kotejaan hyökkääjälle.

Siinä olisi jo riittävästi syytä perustaa Evakkomuseo, joka kertoisi kansakunnan tragediasta ja muistuttaisi tuoreesta historiasta kuvin, kartoin ja kertomuksin. Meillä suomalaisilla on kuitenkin hyvin tärkeä ja painava lisäsyy evakkotaipaleen muistamiseen, sillä Suomi pystyi hoitamaan jättiläismäisen pakolaisongelman ilman yhteiskunnan järkkymistä.

Suomen kansa ei jakaantunut ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, mitä evakkojen asuttaminen pysyviin pakolaisleireihin olisi auttamatta merkinnyt. Suomi ei kerännyt aikapommia leireihin, vaan hoiti siirtoväen asuttamisen mallikkaasti. Se on suomalainen kokemus ja opetus, joka kelpaa hyvin malliksi nykypäivän maailmalle. Sen kokemuksen kertomiseen maailmalle tarvitaan Evakkoinstituutti. Suomella on täysi syy hyvään itsetuntoon tavasta, millä pakolaisten murhenäytelmä osattiin hoitaa.

Evakkoinstituutista voidaan hyvin perustein muodostaa usean tutkijan laitos, joka olisi yhteistyössä kansainvälisten järjestöjen kanssa YK:sta ja EU:sta pakolaisjärjestöihin maailman eri puolilla. Suomalainen kokemus siirtoväen asuttamiseksi on loistava humanitaarinen ja poliittinen malli, joka kelpaa esimerkiksi yhtä hyvin kuin Ahvenanmaan itsehallinto. Ne ovat suomalaisia poliittisen sovun keksintöjä, joista kannattaa olla tyytyväinen ja jopa ylpeä.

Yhteiskunnallista sopua edistävän laitoksen työtä havainnollistaisi juuri Evakkomuseo, joka kokonaisuutena osoittaisi, miten suuresta inhimillisestä hädästä ja tavallisten ihmisten tragediasta voidaan kulkea kohti toivoa ja hyvää tulevaisuutta.

Suomalaisten on muistettava evakkojen hätä moraalisista ja eettisistä syistä. Olisimme epäinhimillisiä, ellemme haluaisi muistaa evakkojen, tavallisten ihmisten tuskaa ja tragediaa. He joutuivat pakenemaan talvisodan ylivoimaisen hyökkääjän tieltä lumisten korpien halki pakkasten keskellä rekikelillä lapsineen ja karjoineen peloissaan ja nälkäisinä ilman tietoa tulevasta tai edes lähimmästä määränpäästä. Parhaimmillaan he pääsivät matkaamaan junilla härkävaunuissa läntiseen Suomeen, mutta kovimmissa tapauksissa he joutuivat kävelemään ja kuljettamaan karjansakin turvaan hankien halki.

Kautta läntisen ja keskisen Euroopan on noussut ja näinä vuosina yhä nousee lukuisia huomattavia muistomerkkejä ja museoita tavallisille ihmisille, jotka joutuivat maailmanpolitiikan ja totalitarismin ruhjomiksi. Näistä esimerkkejä ovat Berliinin juutalaismuseo eli holokaustin museo, Ranskan monet vastarintamuseot, Tallinnan, Riian ja Vilnan miehitysmuseot sekä monet erinimiset kansanmurhia ja vastarintaa muistavat museot Puolassa, Tshekissä, Unkarissa, Hollannissa, Belgiassa ja vaikkapa Norjassa.

Suomi voi hyvin liittyä näiden maiden seuraan kansana, joka osoittaa Evakkoinstituutin ja pysyvän evakkomatkojen näyttelyn keinoin kunnioitusta tavallisten ihmisten kärsimyksille totalitarismin puserruksessa.

Takaisin Evakkoinstituutin pääsivulle.

Site by Bravo