EVAKKOINSTITUUTTI // Seminaari

Evakkoinstituutin perustaminen!

Aika on kypsynyt Evakkoinstituutin ja pysyvän evakkonäyttelyn perustamiseen. Lue seminaarin puheenvuorot ja katso kuvat.

Etusivu / Seminaari / Instituutti / Kertomukset

PYSYVÄ EVAKKONÄYTTELY


Alustus	Kirsti Relander, fil. maisteri Carelicum

Tiedote	16.03.2004, julkaisuvapaa Tiedote MS-Word -muodossa

Lisätiedot	Kirsti Relander Carelicum

Joensuussa on Carelicum museo, jossa on mm. pysyvät näyttelyt "Karjalan koko kuva", "Kareliaanit Karjalan kylillä" sekä "Mukulakatu" ja näiden lisäksi jatkuvasti vaihtuvia näyttelyitä", totesi Kirsti Relander". Nämä eivät luonnollisesti ole sama kuin mitä oikea evakkomuseo olisi.

Toimiessani monikielisenä oppaana Carelicumissa, pystyn tietysti kahdesti evakkoon lähteneenä aina kertomaan meidän tarinaamme, mutta niin kuin näette, me evakot, jotka olimme kaikessa mukana ja kaiken muistamme, olemme elämämme loppusuoralla. Kuka jatkaa tarinaamme meidän jälkeemme?" Relander kysyi.

"Suuri Severin Falkmanin maalaus näyttelyn alussa vie meidät Viipuriin, Suomen ainutlaatuisimpaan kaupunkiin Jossa historia, suomalaisuus, karjalaisuus ja kansainvälisyys loivat aivan oman maailmansa.

Talvisodan alkaessa läksimme sieltä kaupungin ollessa liekeissä, istuimme, äiti ja kuusi lasta, nuorin vauvana korissa, asemanlaiturilla ja odotimme kuusi tuntia junaan pääsyä ja pääsimmehän me sitten sinne. Pääsimme asumaan erään ystävän kesämökkiin, jota ei kaikella lämmittämisellä saanut lämpimäksi. Kovilla pakkasilla olohuoneessa oli 13 astetta pakkasta, makuuhuoneessa yöllä nolla ja vauvan huoneessa plus 8."

Jatkosodan aikana pääsimme takaisin Viipuriin. Iloitsimme jokaisesta korjatusta talosta, jossa voitiin taas asua. Linnan sillalla kävellessä katsoin Viipurin linnan tornissa liehuvaa siniristilippua ja sanoin: "Siin 'sie vaa' oot!". Ei ole enää.

Isä hankki innokkaasti tarvikkeita Laatokan rannalla olevan täysin tuhotun kesäpaikkamme, Yhinlahden tilan, jälleenrakennukseen. Kun nyt luen hänen kirjeitään niiltä ajoilta, ajattelen: "Voi, isä. Eikö sinulle tullut ensinkään mieleen, että vielä oli sota ja voisimme menettää Karjalan taas?", mutta sitähän me emme voineet kuvitellakaan. Niin suurta vääryyttä Jumala ei sallisi tapahtuvaksi".

Seuraava tärkeä kohde on suuri kartta, josta näkyy eri Karjalat. Ulkomaalaisethan eivät tiedä mitään alueluovutuksista ja nuoret suomalaisetkaan eivät ole kunnolla selvillä kaikesta. Kaikkein tärkeintä karttojen esittäminen on venäläisille, koska heillä ei ole aavistustakaan, mistä oikeasti on kysymys," totesi Relander.

"Näyttely käsittää paljon Raja-Karjalaan liittyvää, kirkkoihin, kansankulttuuriin ja elämään, mutta minun tarinassani tärkein on kierroksen päättäminen Sortavalan pienoismallin ääreen. Tarinoista ei loppua tule. Talot ovat tuttuja, ihmiset läheisiä. Talvisodan päätyttyä äiti tuli juuri 14 täyttäneen veljeni kanssa ystävien reessä tänne voidakseen pelastaa maatilaltamme jotain, meiltähän kaikki, välttämättömiä vaatteita lukuun ottamatta jäi Viipuriin.

Pehtorin vaimo oli ymmärrettävästi kyllä ottanut hevosemme ja omat tavaransa. Niin äiti sai vain vahan lakanoita ja vanhoja kirjoja naapurin hevosen perään pantavaan pieneen rekeen. Veljeni pyysi äitiä odottamaan hetken ja kävi sitten hakkaamassa lipputangon poikki. Vihollisen lippu ei siinä liehuisi.

Vähän ennen rajaa he tulivat taloon, jossa emäntä leipoi leipää tuvan täyteen. "Leivotteko evästä matkalle?", kysyi äitini. "En, ohi meneville ja jälkeen tuleville, siellä on monta nälkäistä". "Mutta jouduttehan tekin lähtemään. Olettehan tekin karjalainen." "Olen ennen kaikkea suomalainen", sanoi emäntä selkänsä oikaisten. Takaisin tultuamme äiti, lapset ja kaksi luokkatoveria, työvelvollisina, hoidimme pellot ja puutarhan ja kalastimme ruokamme. Yhinlahdesta tuli kaksin verroin kalliimpi ja rakkaampi, kun ikään kuin omalla ruumiillisella työttä lunastimme sen maan uudelleen itsellemme."

"Jyrki, iso veljemme kaatui Teikarsaarella 18-vuotiaana. Me elimme Laatokan yli kantautuvassa tykkien kumussa ja sitten piti lahtea taas. Minä jouduin 14-vuotiaana lähtemään yksin karjan ja siihen asti kootun sadon kanssa viemään niitä turvaan. En olisi millään halunnut lahtea, olisin halunnut olla niin pitkään kuin voi vielä Yhinlahdessa, mutta äiti sanoi: "Sinun täytyy. Ymmärräthän miten tärkeää on saada kaikki ruoka talteen. Toiset ovat suurempia ja vahvempia, he jaksavat paremmin korjata vielä jäljellä olevan sadon. Sinä pystyt hoitamaan tämän."

Asemalle kulkiessani tuli rintamalta marssivia ja ratsastavia miehiä vastaan, kuolemanväsyneitä, valkeakasvoisia, jotka nukkuivat kävellessään, nukkuivat ratsastaessaan. Vaunu, johon jouduin ei ollut edes härkävaunu, lattiassa ei ollut reikää, joten lopulta kaikkialla lainehti.

Lattialla, kauimmaisessa nurkassa olleet vastakorjatut pellavaniputkin tummuivat. Lehmien ja muun karjan päällä oli laudoista tehty hylly ja niillä heiniä. Siellä matkustin kolme vuorokautta. Jouduimme aina odottamaan radan vapautumista, että pääsisimme eteenpäin."

Vanhempi sisareni toi sitten loppusadon hevosemme kyydissä pitkin maantietä. Pitkä jono tiellä pysähtyi, kun patriarkaalinen vanha mies jonon edessä nosti kätensä ja sanoi: "Mennään ja pestaan kasvot ja käet tuos veijs sill' se vesj on meille kallis ja pyhä ja meijän pittää se jättää." Ja niin he menivät ja polvistuivat veden ääreen, pesivät kädet ja kasvot siinä vedessä, joka oli pyhä ja rakas. Sen jättäminen koski, - ja koskee vieläkin.", sanoi Relander.

Takaisin Evakkoinstituutin pääsivulle.

Site by Bravo