EVAKKOINSTITUUTTI // Seminaari

Evakkoinstituutin perustaminen!

Aika on kypsynyt Evakkoinstituutin ja pysyvän evakkonäyttelyn perustamiseen. Lue seminaarin puheenvuorot ja katso kuvat.

Etusivu / Seminaari / Instituutti / Kertomukset

PYSYVÄ EVAKKONÄYTTELY


Alustus	Laina Kauppinen, puheenjohtaja

Tiedote	16.03.2004, julkaisuvapaa Tiedote MS-Word -muodossa

Lisätiedot	Laina Kauppinen

Oli syyskuu 1939. Elin Karjalassa lähellä Rajajokea Raudun pitäjässä. Muistan päivän, jolloin kotini penkillä istui totisia harmaapukuisia miehiä. Minua viisivuotiasta pikkutyttöä ihmetytti, miksi vieraat miehet meillä istuivat. Vielä enemmän ihmettelin, miksi äiti itkien kokosi tavaroita, joita ottaisimme matkalle mukaan.

Minä ja siskoni kuljimme iloisesti huoneessa edestakaisin kädessä uusi sievä käsilaukku, minkä vanhempani antoivat kaupasta todeten, ettei niitä kuitenkaan enää voi myydä. - Tätä ihmettelin.

- Vielä enemmän hämmästelin, kun äiti seisoi nurkkakaapin edessä, piti leipäveistä kädessään ja tuumi, pitäisikö se ottaa mukaan. - Matkalle mukaan leipäveitsi? En ymmärtänyt, miksi.

Kun lähdimme, oli äidillä mukana kaksi vanerista matkalaukkua ja kolme pientä lasta. Muuta emme saaneet kodistamme pelastetuksi. Emme päässeet sinne enää koskaan takaisin.

Ne harmaapukuiset miehet olivat saaneet tehtäväksi polttaa kotimme. Sen alueen talot poltettiin, jotta vihollisen eteneminen olisi vaikeampaa.

Muistan pitkän väsyttävän matkan täydessä härkävaunussa, mikä oli tarkoitettu tavaroiden kuljetukseen. Heinien päällä oltiin, aikuiset ja lapsetkin itkivät. Eläimiäkin oli vaunussa.

Olimme lähteneet Raudun pitäjän Palkealan kylästä. Matka johti ensin Savoon Jäppilään. Siellä oli tuvassa useampi karjalaisperhe. Me lapset enimmäkseen istuimme sängyn päällä. Ei oikein rohjennut liikkua lattialla. Jotenkin siinä tultiin toimeen.

Erityisesti on jäänyt mieleeni tapaus, kun äiti lähti meidän kanssa eräänä sunnuntaina kirkkoon Kun kuljimme kirkon pihalla, hän kuuli erään savolaisnaisen sanovan: - Mittee nuo evakot tekkäävät tiellä pyhhee muota talloomassa, oha niitä oikeita immeisiäki, jotka tiellä käyvät.- Äiti kertoi tämän meille, kun palasimme takaisin ja kuljimme hiljaista metsätietä. Otin kiinni äidin hameenhelmasta ja kuljimme aivan lähekkäin, lapset 6-, 5- ja 3-vuotiaat.

Toisesta evakkotalosta muistan tapauksen, kun minulle tuli keltatauti. Äiti sai lääkäriltä neuvon, että pitäisi juottaa marjamehua. Äiti oli nähnyt, että talossa oli iso tiinu täynnä puolukoita. Hän pyysi ostaa marjoja. Emäntä sanoi: - Pittee siästee poijille, kun poijat tulloo lomille. - Ei myynyt. Omaan kellariin Karjalassa oli sinä vuonna laitettu tavallista enemmän hilloja ja mehuja. Ne olivat siellä.

Äiti käveli taloon, missä ensin olimme. Sen talon emäntä antoi mehupullon. Kolmannessa talossa meille oltiin hämmästyttävän ystävällisiä. Jo ensimmäisestä illasta muistan, kun sisareni kanssa istuimme tuvassa sängyn laidalla. Jalkani eivät yltäneet lattialle. Väsytti, mutta ei uskallettu käydä nukkumaan. Talon iso tyttö kulki ohi ja sanoi ystävällisesti: - Käykää vaan siihen nukkumaan. - Muistan, miten hämmästyin ja ajattelin: - Sanoo meille ystävällisesti, vaikka me ollaan evakkoja. –

Jo sota-aikana isä sai hankituksi meille oman talon. Se oli Rantasalmella Kolkontaipaleella. Muistan, kuinka suunnattoman iloisia siitä kaikki olimme. Saimme vähitellen taas hankituksi kaiken, mitä tarvitsimme. Siellä minä aloitin koulunkäyntini. Kävin kansakoulun ensimmäisen luokan. Sisareni oli silloin kolmannella luokalla.

Täältä siirryimme Ruokolahdelle Rasilan kylään, missä vanhempani jatkoivat kaupan pitämistä. Sain käydä oppikouluakin, mikä sijaitsi Imatralla. Linja-autolla sitä 20 kilometrin matkaa kuljettiin. Auton perässä ulkopuolella oli pönttö, mihin laitettiin pilkkeitä (= pieniä puupalikoita) palamaan. Näin saatiin kehitetyksi voimaa, minkä avulla auton moottori kävi, häkäkaasutin. Usein noustiin pois autosta työntämään sitä, kun ei auto jaksanut vetää aina mäkiä ylös.

Kauan oli lapsen mielessä tunne, että ollaan huonompia kuin muut, koska ollaan evakkoja. Nyt aikuisena olen tajunnut, mikä elämänvireys karjalaisissa on. Kaikki tuntemani karjalaiset ovat saaneet raivatuksi uudet elinolot täällä muualla Suomessa ja karjalaisuus elää jatkuvasti.

Vaikka taloudellisesti on riittävästi, ei kaipaus entisille kotiseuduille hellitä. Toivomme hartaasti, että Karjala saataisiin takaisin muun Suomen yhteyteen.

TYYNE RATILAINEN, synt. 1927, kertoo, miten äkkilähtö heille tuli:

Kotini oli Metsäpirtissä Taipaleen kylässä. Marraskuun viimeisen päivä iltana heräsin hirveään tykkien jyrinään. Oli aivan pimeää. Vetäsin paljaat kumisaappaat jalkaan ja juoksin ulos. Siellä pimeällä taivaalla ujelsivat tykin kuulat valojuovina ja sitten aina räjähti.

Asuimme Taipaleenjoen etelänpuoleisella rannalla. Meille tuli tietysti hirveä hätä ja pelko, kuinka pääsemme joen yli. Sotaväki oli aikaisemmin evakuoinut kaikki veneet pois siltä puolen jokea. Ei ollut muuta ylipääsyä kuin lossi, mikä Terenttilän kohdalla toimi. Sinne oli matkaa noin 3 km.

Meitä oli kotona äiti ja neljä lasta, minä olin 12-vuotias. Ei siinä kerennyt ajattelemaan, mitä päälle. Jäivät ne vaatteet, mitkä sattuivat päällä olemaan ja se takki, mikä sattui olemaan. Sitten kiireesti juoksemaan lossille. Siellä oli hirveä näky. Ihmisiä ja eläimiä oli pitkät jonot odottamassa yli pääsyä. Irti päässeitä eläimiä juoksi pitkin metsiä vauhkoina ja sinne niitä jäikin. Ihmisiä oli haavoittunut kranaatin sirpaleista. Siellä he voihkivat verisinä rekien ja kärryjen pohjalla.

Sitä näkyä ei voi unohtaa koskaan.

Meille jäi navettaan 10 kanaa ja kissa. Olin kauan unessa hakemassa kissaa pois.

Pääsimme lossiin ja yli joen, josta matka jatkui maantietä pitkin aina vaan eteenpäin.

Evakkojonot kulkivat tykkitulta karkuun, ja sotilaat kulkivat toista puolta tietä rajalle päin.

Kävelimme koko päivän. Sitten illalla oli joku talo, missä lotat antoivat meille hernekeittoa. Oli hirveän kylmä ilma, ja ne vähät rääsyt eivät paljon lämmittäneet eikä paljaat kumisaappaat. Meidän piti saada levätä siinä yön yli ja pääsimmekin lämpimään saunaan. Olimme juuri vaipumassa uneen, kun sotamies tuli ja ilmoitti, että täytyy lähteä nopeasti jatkamaan matkaa.

Ulkona oli kylmä yö, ja tykkien jyrinä kuului lakkaamatta. Pihalle oli ajettu kuorma-autoja. Avolavalle meitä sullottiin niin paljon kuin mahtui lavan lattialle istumaan ja lähdettiin ajamaan Käkisalmea kohti keskellä yötä.

Siinä istuimme kaikki ihan hiljaa ja katsoimme kuinka kotimme paloivat ja koko Metsäpirtin pitäjän talot.

Tämä oli viimeinen näky rakkaasta Karjalasta.

Jatkoimme vaikeaa matkaamme.. Kesken lepohetkien piti lähteä monta kerta jatkamaan kiireesti matkaa ja välillä juosta pommisuojaan.

Lopulta päädyimme Juvalle. Meitä vietiin sinne linja-autolla monta perhettä. Se oli suuri maalaistalo. Muistan aina, kuinka hyvälle tuntui se ihana lämpö, kun pääsi sinne suureen tupaan. Siinä oli suuri leivinuuni, mikä huokui lämmintä ja pitkä ruokapöytä. Minä olin hyvin uupunut.

Talon jäniskoira oli ovensuunurkassa kiinni. Minä kyyristyin siihen koiran viereen ja nukahdin ja nukuin seuraavaan päivään. Ei siinä tarvinnut patjaa eikä tyynyä, kunhan sai olla lämpimässä ja levätä ilman pelkoa.

Niin vähitellen elämä järjestyi näissä vieraissakin oloissa.

+++

BERTTA TUOMA, synt. v. 1919, kertoo lehmien kohtalosta:

Sit sotilaat ottiit yks lammas kerrallaa. Mie neljätoista lammasta annoin niille ja ne tappo ne kaikki siihe navetan ettee läijää. Kaikki vasikat ja nuoremman karjan ne kaikki teurastiit sotilaat. Ne oli läjässä siinä navetan eessä.

Sitte oli määräys yhtenä iltana, et nyt lähetää. Oli nii vaikia lähtee yötä vasta. Myö lähettii aamulla.

Meijän lehmätkö näki ne ruhot, ne vaa ölisi ja juoksi. Ne ei alkaneet ennää syömää mittää ruokaa. Ne jotaki aavisti, et nyt on pahasti. Kun lähettii, ne lähti nii kovasti juoksemaa, et me ei nähty niitä koko päivänä, vaik me välillä juostii.

Oli tuhansia lehmiä, niitä oli Kannakselta saakka. Kun oli kuolleita lehmiä, nimilapuista nähtii, et Säkkijärveltäkkii niitä oli. Niitä oli siellä Pyhäjärven jäällä. Kyllä se oli niin raskas niitä lehmiä katsoa, ettei mikkää ihmisten surkeus ollu ikävämpi. Monilta lehmiltä oli nännistä lähteneet pois nahkat, kun ne oli lumihangessa olleet ja paleltunneet. Turvasta oli lähteny nahka. Joiltakin oli lähteny kyntöset pois. Se oli niin kauheaa. Eikä niitä ollu kukkaa syöttänt eikä juottant, ku Kannaksel oli sota. Ne oli vaa löysätty sielt navetoista.

Me ei tiietty, mihi meijän pittää männä.

Sitte mäntii Kesälahe kirkolle. Siellä oli kymmeniä teurastajia. Joka laon seinän ympärillä oli nylkijät. Ne sano,et Tampereelta on tullu 70 miestä teurastammaa niitä. Millää eivät kerenneet teurastaa, enneku moni niistä kuoli.

Meille sanottii, et nyt saatte jättää lehmät tähä, et meijän ei tartte ajatella niitä ennää.

Ei Bertta niitä tietenkään koskaan unohtanut. Hän ei ole enää itse kertomassa kuin ei moni muukaan näiden evakkotaipaleiden kulkija.

Takaisin Evakkoinstituutin pääsivulle.

Site by Bravo